Kevyt hölkkä. Näin mulla lukee treeniohjelmassa ja kalenterissa tasaisin väliajoin. Muun muassa tänään täällä kotimaisemissa kävin tällä kevyellä hölkällä (olen taas kerran äidin jääkaapilla). Tunnin ja vartin verran sopivalla sykkeellä, mielellään jossain 140 ja 150 välillä, viilettelin menemään. Voin kertoa, että se jos mikä on vaikeaa. Miten malttaa olla juoksematta?!
Aikaisemmin tämä hölkkääminen on unohtunut aivan kokonaan. Juuri sen vaikeuden takia. Se tuntuu niin järkyttävän hitaalta ja mieleni tekee mieli juosta kirmata kovempaa niin, että sykkeet nousee 160 tuntumaan ja joskus yli. Tuntuu, että sama olisi kävellä kun vauhti on hölkätessä samaa luokkaa. (eihän se aivan täysin oikeasti ole) Meno on todella hidasta ja turhautuminen on aina todella lähellä. Tänäänkin vauhtini oli hidasta, mutta vihdoin ja viimein mulla on uusi asenne: En mieti enää niin paljon sitä kuinka pitkälle pääsen missäkin ajassa ja sitten masennu kun tajuan kuinka kauan siihen puolimaratoniin menee. Tällä kertaa keskityn ajatukseen, että tällä tavalla se kunto kohoaa. Peruskestävyyden on oltava parempi, jotta vauhtikestävyyttä voi puolimaratonin lähestyessä alkaa kasvattaa.
Olen todella iloinen siitä, että asenteeni todella alkaa muuttaa muotoaan. Ei pelkästään tätä juoksemista ja puolimaratonia kohtaan, vaan ihan kaikkea kohtaan. Tämän kuulin myös kaveriltani. Olen aivan uudella asenteella liikkeellä. Enää en liikaa pelkää epäonnistumista vaan keskityn enemmän tekemiseen ja tavoitteeseen pääsemiseen. Eikä se haittaa vaikka aikaa menee vähän enemmän sen tavoitteen saavuttamiseen. Jos en toukokuussa ylitä maaliviivaa alle tavoiteaikani, voin kokeilla sitä sitten myöhemmin uudelleen.
New year, new me.
Vai miten se meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti