Olen aina ollut enemmän ja vähemmän kilpailuhenkinen. Välillä se ei puske päälle, mutta välillä taas puskee ja kovaa. Kun pääsen jyvälle jostain, nousee kilpailija sisälläni esiin ja alkaa haluta voittoa epätoivoisesti. Myös liikunnan sivuaineen opinnoissa huomasin tämän piirteen itsessäni. Halusin yht äkkiä pärjätä ja olla yhtä hyvä tai parempi kuin muut. Siitä ei aina seurannut mitään kovin hyvää. Saatoin lähteä kotiin huonolla mielellä tai purkaa turhautumista aivan väärin. Toisaalta koomista ehkä tässä vähän on se, että en halua osallistua kilpailuihin. Ehkä se juuri johtuu siitä, että en kestä sitä painetta. Who knows.
No mites nyt kun pitäisi kilpailla itseään vastaan puolimaratonilla? Miten se onnistuu kun jo nyt lenkillä ärsyttää muiden juostessa ohi. Miten saisin keskityttyä siihen, että tärkeintä on vain näyttää itselleen, että pystyn tähän. Onneksi olen ymmärtänyt omat lähtökohtani. Tiedän, että minulla ei ole minkäänlaista urheilijataustaa ja oma peruskuntoni on muutama vuosi sitten ollut todella pieni. Sitä olen hiljalleen kasvattanut ja nyt olen siinä pisteessä, että sen puolimaratonin pystyn juoksemaan. Minun kuitenkin pitäisi ymmärtää se, että minun ei tarvitse näyttää kellekään muulle yhtään mitään. Väliä on ainoastaan sillä, että näytän itselleni ja voitan itseni! Voi kun sen saisi päähän iskostettua.
Tällaisia asioita tässä päässä on pohdittu parin viimeisen lenkin aikana ja muutenkin. Toivottavasti siellä puolimaratonissa en liikaa ärsyynny siitä, että en ole niin hyvä kuin muut tai niin hyvä kuin kaverini, jotka ovat saman matkan juosseet.
Nyt siis vähän aivoille henkistä jumppaa!
-T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti