Nyt se on ohi. Tammikuussa alkoi treenaus ja lauantaina 16.5 klo 15.45 pamahti lähtölaukaus ja huudot. Sykkeet lähtöruudussa olivat jo 119 enkä tehnyt muuta kuin pidin itseäni lämpimänä. Voin kertoa, että jos joku on mua joskus jännittänyt, niin tämä. En ymmärrä mistä se johtui. Tiesin jossain sisälläni, että kyllä mä maaliin pääsen, mutta silti pölkkyjalat, aikaisemmilla lenkeillä kipeytyneet penikat ja vatsalihasten mahdolliset krampit jännitti.
Vielä n. 16 km kohdalla olin 2.20 ajan vauhdissa (wou!), mutta sitten jalkani alkoivat sanoa jotain ihan muuta. Isoveljeni oli onneksi minua vauhditamassa, enkä hänen edessään viitsinyt kauheasti hidastaa. En tiedä mitä olisi käynyt jos olisin ollut yksin. Noin 10 km kohdalla vatsalihakseni olivat tehneet tenät niin kuin olin jännännyt. Meni 2 km, että krampit menivät ohi. Siitä sitten kirittiin taas vähän aikaa kunnes taas rauhottelin, jotta maalin asti pääsin. Isoveli sanoi 19 km kohdalla, että viimeinen kilometri sitten täysillä. Silloin totesin, että ei muuten varmana. Tuntui, että kaikki paukut olivat loppu. En tiedä mitä sitten tapahtui viimeisen mäen jälkeen. Näin maratonportin kaarroksen ja lähdin sitten tykittämään viimeiset metrit. Kaarsin stadionille ja näin maaliportin. Ensin ajattelin, että kauhea kuin kaukana se on, en varmana täysillä juokse sinne asti. Samalla sekunnilla joku klikkasi päässä ja pujottelin ihmisten ohi täysillä maaliin. Sen jälkeen olin aika tyytyväinen, otin hymyssä suin mitalin kaulaan ja poseerasin kameralle.
Loppullinen aika oli 2h 27 min ja jotain sekunteja päälle. Kirin noin 14 minuuttia edellisestä kerrasta ja täytyy kyllä sanoa, että ei helpolla päästy. Lähtökohdat huomioiden olen tosi tyytyväinen. Täällä ollaan tähän astisen elämän parhaassa kunnossa! Nyt on yksi urheilutavoite elämästäni suoritettu. Seuraavat tavoitteet kiiluu jo silmissä, niistä vähän myöhemmin!
- T
Ps. Näihin tunnelmiin palataan vielä myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti